En vieläkään käsitä, enkä ymmärrä, miksi ja miten ihmeessä, mutta eiliset Saijan aksatreenit olivat kuin ihanaa unta. Yht´äkkiä me liidettiin yhteisessä kuplassa, sanoja ei juuri tarvittu, teimme rataa niin hyvin yhdessä kuin vain ikinä voi olla mahdollista? Tai kai sitä paremminkin voisi tehdä, mutta teimme varmaan meidän elämämme tähän saakka parhaan radan? Toisaalta ihan sama miten ja miksi, pääasia oli se tunne. Upea fiilis, me tehtiin yhdessä rataa vauhdilla ja silti hallitusti! Mulle ei tullut paniikki kiirettä ja Lasse kai tiesi kokoajan mihin mennään seuraavaksi?
Meillä on takana pitkä tauko aksasta ja siitä johtuen ollaan tehty aika paljon kaikenlaista muuta yhdessä. Ehkä siitä on ollut hyötyä? Lasse ei ole päässyt kiehumaan aksakentälle monen kuukauteen, ehkä se elimistön stressitaso on nyt laskenut? En ole itsekään ohjannut aksaa sitten elokuun oikeastaan, mitä nyt parilla lainakoiralla olen vähän jotain tehnyt. Mutta joku ihme oli tapahtunut? Saija oli sitä mieltä että vihdoin minä keskityin ohjaamaan enkä vain hosunut ja sitä kautta Lassekin "rauhoittui" ja keskittyi tekemiseen. Eihän meidän meno kuitenkaan niin täydellistä ollut, ettei parantamisen varaa olisi jäänyt. Sylkkäriä koitin vääntää väärällä kädellä ja niistoissa lennätin kättäni ja sen myötä myös Lassea, mutta nämä kaikki asiat saatiin korjattua! Olipa niin kiva päästä liitämään. Ja kun illalla sain vielä iloisen viestin Lassen pennun omistajalta että hänenkin koiraa oli kehuttu aksassa, niin kyllä oli hymy herkässä :)
En tiedä mikä siinä aksassa on niin kivaa? Eihän se aina ole edes kivaa, joskus se on vaikeaa ja turhauttavaa, mutta sitten nämä pienet onnistumisen hetket ovat niin hienoja että niitä haluaa vaan kokea lisää! Se saumaton yhteistyö, vauhdin hurma ja upea onnistumisen tunne. Ei siitä vain pääse yli eikä ympäri että aksa on erittäin koukuttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti